sunnuntai 12. toukokuuta 2013

You want to know how to make me smile


Löysin mun piilotetusta blogista hauskoja, vanhoja tekstejä. Tällänen kappale osu silmään 3. tammikuulta 2012:

Montakohan kertaa mäkin oon uhannu, että lähen Vaasasta ellen jopa koko Suomesta? Tässä mä silti
tallaan Vaasan katuja päivästä toiseen.. Ainakun oon lähössä, suunnitellu uutta elämää toisessa paikassa,
täällä tapahtuu jotain sellasta, minkä takia jään. Tiedän ettei sais unohtaa tai jättää omia unelmiaan
tai haaveitaan toisen ihmisen takia, mutta onhan tota nyt aika hankala toteuttaa.. Varsinkin kun oon niitä ihmisiä, jotka välittää muista niin paljon.
Pystyn tekemään mitä vaan ihmisen takia, jos oikeesti välitän kyseisestä henkilöstä.
Mulle ystävyys ei oo yks hailee, eikä parisuhde. Niissä on aina kaks osapuolta ja ne on tärkeitä 
ihmissuhteita. Niitä pitää vaalia ja niistä pitää pitää kiinni lujaa. Välillä joutuu luopumaan jostain muusta,
että saat uutta tilalle. Että suhde hengittää. Et ole yksin suhteessa. Koskaan.

Hmm. Joo, mä otin ja pakkasin laukkuni ja tulin tänne Sveitsiin. Päälle 8 kuukautta nyt takana päin. Enkä mä edelleenkään tiedä hölkäsen pöläystä, mitä aion tehdä kun palaan kesän jälkeen Vaasaan. Jos ihan rehellisesti sanon, mä en haluais edes palata. Täältä löytää kyllä jotain hommia, kun taas Vaasasta ei. Enkä vaan haluais näin nuorena asettua ja jämähtää yhteen tiettyyn paikkaan. Elämä on sellaista, millaista siitä tekee. Enkä mä halua tehdä siitä tylsää ja kylmää, enkä todellakaan halua tehdä sitä, mitä en halua. Jos jotain oon oppinut, niin sen, että elämästä pitää nauttia ja tehdä just sitä, mitä haluaa. Jokasella on mahdollisuus ottaa ja lähteä minne sielu vie, se on vaan niistä omista valinnoista kiinni. 

Mä ymmärrän täysin parilta eri kantilta, jos mä en palaisikaan/jäisikään Suomeen. Kaikessa on aina ne hyvät ja huonot puolet. Ja kyllä mä tasan tarkkaan tiedän, mitä mieltä mun rakkaimmat on. Sen takia mun pää onkin niin sekaisin kaikesta kun kaikki sanoo erillä tapaa. Kaikki haluaa eri asioita musta/ mun kanssa. Miten ihmeessä mä pystyn miellyttämään kaikkia samaan aikaan? En mitenkään. 

Jokainen meistä törmää joskus tunteeseen kun mikään ei tunnu miltään. Saatat hymyillä ihmisjoukon keskellä olematta läsnä, ollaa hiljaa vaikka tekisi mieli huutaa, nauraa vaikka sisimmässäsi itket. Niin moni meistä on kokenut kaikenlaista ja niin moni meistä miettii minkä helvetin takia olen vielä tässä.

Mua kirpasee syvältä sisältä, että mun rakastamani mies haluaa pitää mut kotona, että mun hyvät ystävät kertoo kaipaavansa minua ja yrittävät kieltää minua tulemasta takaisin tänne, että mun siskolle on hiton kova paikka kun ollaan niin kaukana toisistamme, että mun palaamisella hylkään upeita suunnitelmia Tiian ja Tiinan kans, että olisin jälleen erossa omasta pienestä koirasta, että en näe kuinka pienet sisarukseni kasvavat, että en olisi mukana tulevan kummilapseni elämässä.. Tätä listaa voisi jatkaa ikuisuuteen.

Kun taas samalla kirpasee ajatus siitä, että mä opiskelisin jotain (ensinnäki, mitä?!), kävisin töissä ja elämä rullaisi eteenpäin sitä tylsää samaa arkea joka päivä. Toisaalta pelottaa ajatus, että olisin taas vuoden ulkomailla, ilman rakkaita ihmisiä, uusien ihmisten kanssa ja miten yksinäistä välillä olisi. Silti jokin vetää täällä enemmän puoleensa kuin Suomessa. Ehkä se on se, että täällä puhutaan muita kieliä ja suomalaisena saat suht vapaasti puhua, ilman että joku ymmärtää sinua. Ehkä se, että täällä on lämpösempää tai ehkä se, että ei tarvitse miettiä mitään. Saa vain olla ja eleillä. Ehkä se, että tämä on oikeasti kauniimpi paikka kuin Suomi. 

En tiedä, kuinka tulen katumaan että julkaisen tämän tekstin, mutta ei se mitään. Tää taitaa olla taas hetkeen eka ja vika ajatus -postaus. Vähän kirpaisee sisältä näyttää, mitä ajattelen. Mutta mitenkän sitten kaduttaa, jos teenkin jotain vastentahtoani? Kuinka sitä myöhemmin kaduttaa, ettei tullut elettyä ja nähtyä maailmaa nuorena. 
 Ehkä kaikki selviää vielä. Muutama kuukausi ja olisi yhdensuuntainen lento Suomeen. 
Tämä vuosi on mennyt niin nopeasti ohi, että ihan kauhistuttaa. Mihin meidän aika katoaa? 

4 kommenttia:

  1. Tuli ihan tippa linssiin kun tän luin.. Terveisin siskosi jolla on kova ikävä! <3

    VastaaPoista
  2. Mm.. Mä oon kyllä sitä mieltä että olisi ihanaa että palaisit Suomeen! Mutta toisaalta tahdon että jäät sinne ja elät sellaista elämää kun tahdot, ja otat kaiken elämästä irti! Ikävä vaan painaa päivästä toiseen ja kasvaa suuremistaan! <3:lla paras ystäväsi joka odottaa sua Suomessa niin kauan kun on tarve!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, olishan se ihanaa hengailla ja nähdä ja tehdä kaikkea.. Mut toisaalta kun Suomessa kaikilla on omat koulut ja työt. Ja myö nähään kohta <3 Ikävää ei pääse karkuun koskaan :(

      Poista